Voi hyvänen aika sentään. Miten se voi olla niin vaikeaa? Olen
20-vuotias ja minusta tuntuu, että olen ehtinyt jo liikaakin. Työpaikalla työkaverit puhuvat avo/aviomiehistään ja
minut jätetään usein keskustelun ulkopuolelle, enhän minä voi
sellaisesta mitään ymmärtää, minähän asun yksin ja olen sinkku. Tai
näin he ainakin luulevat. Tosiasiassa olen asunut yhdessä miehen kanssa
jo 17-vuotiaana, mennyt kihloihin 18-vuotiaana, suunnitellut häitä,
yhteisiä asuntoja ja lapsia. No, kuten arvata saattaa siitä ei tullut
vuosisadan rakkaustarinaa vaan unelmat kariutuivat puolin jos toisinkin
ja siitä eteenpäin olen viettänyt ns. normaalia ikäiseni elämää. Tosin
mistäpä työkaverini voisivat tietää, että kyllä minä oikeasti tiedän
siitä parisuhteilustakin jotain.
Joskus minulla pistää niin vihaksi, kun pidetään VAIN parikymppisenä,
eihän se voi tietää elämästä mitään, sehän on vasta kaksikymmentä!
Niin, enhän minä mistään mitään tiedä. Sitten vasta kun täytän 25, tai
30. Sinä aamuna kun herään syntymäpäivänäni olen yhtäkkiä fiksu ja
minulla on rutkasti elämänkokemusta. Sehän on kiinni vain niistä
numeroista, sekuntipeliä suorastaan.
Minua myös ärsyttää suuresti kun huomaan, että minua ei oteta tosissani minkään suhteen, koska en ole vähintään kaksikymmentäseitsemän. Minähän
itse tunnen itseni vanhaksi! Olen jo useaan otteeseen peilannut
kasvojani ryppyjen varalta ja kauhukseni huomannut, että niitä on
alkanut ilmestymään! Voin myös olla vainoharhainen, tai ei, en minä ole
vainoharhainen, olen vain tyhmä ja nuori. Olen monesti miettinyt, koska
on oikeasti se ikä, ettei pidetä liian nuorena. Onko sitä olemassakaan?
Aina tulee asioita joihin olet liian nuori ja ihan yhtä paljon asioita
joihin olet liian vanha.
Helvetti! Jos minä saisin valita voisin olla 20 ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Sitten voisi olla 21-vuotispäiväni. Tosin sitten olisin pirun ryppyinen kaksikymmenyksivuotiaaksi.
perjantai, 18. tammikuu 2008
Kommentit