Voi hyvänen aika sentään. Miten se voi olla niin vaikeaa? Olen 20-vuotias ja minusta tuntuu, että olen ehtinyt jo liikaakin. Työpaikalla työkaverit puhuvat avo/aviomiehistään ja minut jätetään usein keskustelun ulkopuolelle, enhän minä voi sellaisesta mitään ymmärtää, minähän asun yksin ja olen sinkku. Tai näin he ainakin luulevat. Tosiasiassa olen asunut yhdessä miehen kanssa jo 17-vuotiaana, mennyt kihloihin 18-vuotiaana, suunnitellut häitä, yhteisiä asuntoja ja lapsia. No, kuten arvata saattaa siitä ei tullut vuosisadan rakkaustarinaa vaan unelmat kariutuivat puolin jos toisinkin ja siitä eteenpäin olen viettänyt ns. normaalia ikäiseni elämää. Tosin mistäpä työkaverini voisivat tietää, että kyllä minä oikeasti tiedän siitä parisuhteilustakin jotain.

Joskus minulla pistää niin vihaksi, kun pidetään VAIN parikymppisenä, eihän se voi tietää elämästä mitään, sehän on vasta kaksikymmentä! Niin, enhän minä mistään mitään tiedä. Sitten vasta kun täytän 25, tai 30. Sinä aamuna kun herään syntymäpäivänäni olen yhtäkkiä fiksu ja minulla on rutkasti elämänkokemusta. Sehän on kiinni vain niistä numeroista, sekuntipeliä suorastaan.

Minua myös ärsyttää suuresti kun huomaan, että minua ei oteta tosissani minkään suhteen, koska en ole vähintään kaksikymmentäseitsemän. Minähän itse  tunnen itseni vanhaksi! Olen jo useaan otteeseen peilannut kasvojani ryppyjen varalta ja kauhukseni huomannut, että niitä on alkanut ilmestymään! Voin myös olla vainoharhainen, tai ei, en minä ole vainoharhainen, olen vain tyhmä ja nuori. Olen monesti miettinyt, koska on oikeasti se ikä, ettei pidetä liian nuorena. Onko sitä olemassakaan? Aina tulee asioita joihin olet liian nuori ja ihan yhtä paljon asioita joihin olet liian vanha.

Helvetti! Jos minä saisin valita voisin olla 20 ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Sitten voisi olla 21-vuotispäiväni. Tosin sitten olisin pirun ryppyinen kaksikymmenyksivuotiaaksi.