Paljon on tapahtunut ja vähän on ollut energiaa blogeilla. Nyt mulla kuitenkin heräsi niin paljon ajatuksia, että pakko kai purkaa ne johonkin. Neiti on muuttamassa ensi viikolla ihanaan asuntoon ydinkeskustaan ja kovin innoissaan muutosta. Tämä asunnonhaku sun muu on kuitenkin ollut todella stressaavaa, en oikeastaan käsitä miten olen pysynyt näinkin selväpäisenä. Nyt asiat näyttävät jo olevan lähes raiteillaan, vielä kun muutama palanen loksahtaa kohdalleen niin muutto alkaa olla valmiina suoristettavaksi. Taidan saada ensimmäistä kertaa kotoa lähtemisen jälkeen ihan oman KODIN. Sellaisen asunnon, joka oikeasti tuntuu kodilta. Ihanaa.

Tänään minulla kävi tässä edellisessä asunnossani asunnonkatsojia. Illalla kävi sellainen oikein mukavanoloinen nuori pari, varmaan suunnilleen minun ikäisiäni, vaikutti siltä että etsivät ensimmäistä yhteistä kotiaan. Tämä sai minut jälkeenpäin erittäin mietteliääksi oman elämäni suhteen. Mieleeni muistui ensimmäinen kerta, kun itse hain silloisen poikaystävän kanssa ensimmäistä asuntoa ja kaikki siihen liittyvä. Olo oli ehkä jotenkin haikea ja toisaalta ahdisti. Muistan sen tunteen, sen jännittävän tunteen, kun suunnittelee jakavansa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Elämä oli niin täynnä haaveita. Ei, en minä haluaisi takaisin niihin aikoihin, eikä minulle ole ikävä niihin aikoihin. Enkä minä toisaalta myöskään kadu. Minulla on kuitenkin toisinaan ikävä niitä nuoren tytön haavemaailmoita, niihin oli niin helppo upottautua ja unohtaa kaikki todellinen ympäriltä.

On ihmeellistä, kuinka vanhat ihmissuhteet herättävät vieläkin niin paljon ajatuksia. Varsinkin silloin, kun yrittää olla toistamatta samoja virheitä uudelleen. Se ei aina ole helppoa. Koskapa ihmissuhteet ovat helppoja? Pitäisikö niiden ollakaan? On niin helppo neuvoa kavereita siinä, kuinka heidän tulisi menetellä, kunpa olisi yhtä helppoa neuvoa itseäänkin. Toisaalta omaa neuvottomuutta paikkaamassahan ovat sitten ne omat kaverit, mutta kuitenkin se on niin, ettei kukaan toinen voi tietää miltä sinusta tuntuu ja miltä sinusta pitäisi tuntua. Ehkei kavereiden rooli oikeastaan pitäisi olla neuvoa, vaan enemmänkin kuunnella.

Hmm, ehkä olen saanut nyt tarpeeksi mustaa valkoiselle (tai oikeastaan pinkille) ja voin pikkuhiljaa siirtyä tapaamiseeni unimasan kanssa. Joskus täytyy vain pysähtyä hetkeksi miettimään. Samalla ymmärtää paremmin niiden ihanien ihmisten arvon, keitä saa pitää osana elämäänsä. Jospa itsekin saisin päästäni pois sen ainaisen pelon siitä, että entäs jos tässäkin kohta käy huonosti, entäs jos tämäkin kohta loppuu. Turha kai sitä on valmiiksi murehtia vaan nauttia niistä hetkistä, mitkä ovat tässä ja nyt. Kliseistä, mutta niin totta...

Voi hyvänen aika sentään. Miten se voi olla niin vaikeaa? Olen 20-vuotias ja minusta tuntuu, että olen ehtinyt jo liikaakin. Työpaikalla työkaverit puhuvat avo/aviomiehistään ja minut jätetään usein keskustelun ulkopuolelle, enhän minä voi sellaisesta mitään ymmärtää, minähän asun yksin ja olen sinkku. Tai näin he ainakin luulevat. Tosiasiassa olen asunut yhdessä miehen kanssa jo 17-vuotiaana, mennyt kihloihin 18-vuotiaana, suunnitellut häitä, yhteisiä asuntoja ja lapsia. No, kuten arvata saattaa siitä ei tullut vuosisadan rakkaustarinaa vaan unelmat kariutuivat puolin jos toisinkin ja siitä eteenpäin olen viettänyt ns. normaalia ikäiseni elämää. Tosin mistäpä työkaverini voisivat tietää, että kyllä minä oikeasti tiedän siitä parisuhteilustakin jotain.

Joskus minulla pistää niin vihaksi, kun pidetään VAIN parikymppisenä, eihän se voi tietää elämästä mitään, sehän on vasta kaksikymmentä! Niin, enhän minä mistään mitään tiedä. Sitten vasta kun täytän 25, tai 30. Sinä aamuna kun herään syntymäpäivänäni olen yhtäkkiä fiksu ja minulla on rutkasti elämänkokemusta. Sehän on kiinni vain niistä numeroista, sekuntipeliä suorastaan.

Minua myös ärsyttää suuresti kun huomaan, että minua ei oteta tosissani minkään suhteen, koska en ole vähintään kaksikymmentäseitsemän. Minähän itse  tunnen itseni vanhaksi! Olen jo useaan otteeseen peilannut kasvojani ryppyjen varalta ja kauhukseni huomannut, että niitä on alkanut ilmestymään! Voin myös olla vainoharhainen, tai ei, en minä ole vainoharhainen, olen vain tyhmä ja nuori. Olen monesti miettinyt, koska on oikeasti se ikä, ettei pidetä liian nuorena. Onko sitä olemassakaan? Aina tulee asioita joihin olet liian nuori ja ihan yhtä paljon asioita joihin olet liian vanha.

Helvetti! Jos minä saisin valita voisin olla 20 ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Sitten voisi olla 21-vuotispäiväni. Tosin sitten olisin pirun ryppyinen kaksikymmenyksivuotiaaksi.